Yrittäjät ovat Suomen hyvinvoinnin selkäranka. Tätä mantraa on toisteltu puolueista äärivasemmalta (hieman vastentahtoisesti, tosin) äärioikealle vuosikymmenien ajan. Maassamme on perinteisesti ollut kaksi yrittäjiä ja yrittäjyyttä näennäisesti tukenutta blokkia: toisaalta perinteinen porvaripuolue kokoomus ja toisaalta sosialistipuolue SDP.
Tässä tekstissä käsittelen nimenomaan yrittäjyyttä ja esitän ratkaisuja sellaisiin ongelmiin, joita itse olen yrittäjänä kohdannut ja joiden eteen mielestäni ei ole johdonmukaisesti tehty töitä.
Työllistymistä ja työllistymispolitiikan haasteita käsittelen tässä tekstissäni: (linkki tulossa).
Suuri sumutus vasemmalta ja oikealta – yrittäjiä ei ole tukenut kukaan
Kokoomus on aina halunnut profiloitua yrittäjähenkiseksi puolueeksi, mitä se tosiasiassa ei ole. Tämä johtuu siitä, että kokoomuksen ajama talous-, elinkeino- ja työllistymispolitiikka on aina tukenut ensisijaisesti suuria (monikansallisia) korporaatioita. Tämä on näkynyt laajemminkin yhteiskunnassa sillä, että pikavoittojen toivossa on yritetty myydä omaisuutta ja vaihtaa toimiva, olemassaoleva infrastruktuuri sijoituksiin, joilta on odotettu maksimaalisia voittoja minimaalisessa ajassa. Valitettavasti kasinotalous harvoin toimii ainakaan kovin pitkään.
Sosialistit taas ovat perinteisesti suhtautuneet penseästi yrittäjyyteen, joka pohjimmiltaan historiallisesti edustaa ”riistokapitalistia”, onhan yrittäjän tavoitteena maksoimoida voittonsa myymällä sekä omaa, että muiden työpanosta. Työllistämisnäkökulmasta yrittäjiä on sentään voitu sietää, sillä sosialistikin ymmärtää Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, että jonkun on pakko tehdä oikeaa rahaa yhteiskunnassa. Vasemmistopuolueiden ratkaisu yleisimpiin talousongelmiin on, että otetaan niiltä, jotka tekevät ahkerasti töitä vielä enemmän rahaa jaettavaksi niille, jotka eivät halua tehdä töitä.
En kritisoi hyvinvointiyhteiskuntaa, jonka tehtävänä todella on pitää heikoimmistaan huolta, vaan kritisoin rakennetta, jossa matalapalkkaisen työntekijän ei kannata tehdä töitä. Työllisyyspolitiikkaa ja työllistymistä käsittelen enemmän omassa tekstissään: (linkki tulossa).
Kokoomus ei ymmärrä taloudesta mitään, miten se voisi ymmärtää yrittäjyydestä?
Itse asiassa kokoomuksen ajama talouspolitiikka on ollut järjettömän holtitonta, mistä meitä muistuttavat karvaalla tavalla muun muassa Suomen toiseksi suurimman kaupungin rahasammon – oman sähköyhtiön – myyminen Saksaan. Harva lienee unohtanut, että kokoomuksen nykyisen puheenjohtajan, Petteri Orpon toimiessa valtiovarainminsterinä – siis vastaten maamme taloudesta – hänen johdollaan Fortum osti Uniperin, joka lopulta aiheutti lähes kuuden miljardin euron tappiot.
Miksi näiden kaltaisten mokien muistaminen on tärkeää? Ensinnäkin siksi, että puhuttaessa yrittäjyydestä, muistetaan aina painottaa yrittäjän riskiä. Kaikki puolueet kommunisteista fasisteihin – jos ylipäätään hyväksyvät yrittämisen elinkeinomuotona – jaksavat kyllä aina muistuttaa siitä, että yrittäjä kantaa riskin, mutta harvemmin muistetaan, että kyllä se yhteinen velvollisuus koskee ihan kaikkia.
Entä jos yrittäjä toimisivat yhtä holtittomasti, kuin kokoomusministerit? Vankilaanhan sellaiset yrittäjät heitettäisiin.
Sosialisteille yrittäjät ovat pakollinen paha ja ikuinen rahasampo
Poliittisen kentän aivan vasemmalla laidalla saatetaan hyvin odottaa sellaista utopian aikaa, jossa ei enää yrittäjiä ole ”riistämässä”, mutta esimerkiksi sosialistit kyllä tunnustavat yrittäjyyden merkityksen ainakin kansantaloudellisesta näkökulmasta. Tästä syystä sitä yllä mainittua yrittäjän riskiä voi lisätä summanmutikassa, yksipuolisella ilmoituksella ja kriisitilanteessa yrittäjät voidaan hyvin jättää ilman oikeutta toimialansa mukaiseen toimintaan, yrittäjän itsensä työn tekemiseen ja kaikki tämä tietysti vailla kompensaatiota. Se on katsokaas sitä yrittäjän riskiä, se.
Kaikki muistanevat vielä, miten kirkkain silmin toisteltiin, että koronan takia ei yksikään yritys mene konkurssiin. No miten meni? Tunnen itse kaksi tällaista tapausta tuttavapiiristäni, jossa toimiva yritystoiminta tilanteessa, jossa yksinkertaisesti ei ole varaa puolta vuotta odotella korvauksia siitä, ettei saa liiketoimintaa pyörittää, jouduttiin lopulta ajamaan konkurssiin.
Miten kävisi yrittäjän, joka yhtä holtittomasti, kuin sosialistiministeri päättäisi asiakkaidensa rahojen käytöstä? Vankilaanhan sellainen yrittäjä heitettäisiin.
Maaseudun yrittäjien entinen tuki ja turva – keskusta – on nykyään vasemmistopuolue, eikä sen virheitä unohdeta – ainakaan sairastuttaessa
Keskustalla on ollut perinteisesti varsin vahva kannatus erityisesti maaseudun yrittäjien keskuudessa ja ainoa, joka pitää puolueen vielä niukin naukin vasemmistoliiton ja rkp:n välimaastossa kannatuksensa puolesta ovat niin sanotut aatteelliset maalaisliittolaiset. Siis ihmiset, joiden vanhemmat ja isovanhemmat ja isoisovanhemmat ovat aina äänestäneet maalaisliittoa ja sittemmin keskustaa. Ja jotka jatkavat puolueen äänestämistä huolimatta siitä, että puolueen ajama politiikka entisestään kurjistaa heidän elämäänsä ja heikentää heidän toimintaedellytyksiään, asuivat he itse tätä nykyä maaseudulla tai Helsingin keskustassa.
Kepun perintönä on muun muassa taksiuudistus, jonka lopputuloksena taksimatkojen hintataso nousi, kuljettajien palkkatulot pienenivät ja taksien saatavuus heikkeni kaikkialla, paitsi Helsingin keskustassa, jossa ylitarjonnasta ja markkinoiden kuumenemisesta (ja kuljettajien tunteiden!) johtuen ei enää töitä riitä kaikille.
Maaseudun taksiyrittäjien oli järkevämpää laittaa lappu luukulle, kun alan valtasivat esim. venäläisomisteinen jättikonserni, joka pystyvät – silloin, kun autoja on saatavilla – ajamaan vaikka 200 km tyhjänä suorittaakseen paikallisen ajon 5 euroa halvemmalla. Koska itse työn suorittava kuljettaja on kevytyrittäjä ilman sosiaaliturvaa, pysyvät emoyhtiön kustannukset aisoissa, joskaan kuljettajan palkka ei riitä toimeentuloon ja sairastuessaan kuljettaja ei ole oikeutettu sairauspäivärahaan.
Hyvinvointiahan tässä syntyy toki. Venäläiskonserni kotiuttaa rahat kotimaahansa maksamatta senttiäkään veroja Suomeen (kiitos konsernilainojen, jotka maksetaan euroissa emoyhtiöön Moskovaan) ja loppujen lopuksi maaseudun mummon apteekkireissu ”markkinahintaisella” taksikyydillä – koska Kela-kyytejä ei ole saatavilla – osaltaan lihavoittaa Putinin sotakassaa.
Kepun koko kansaa laajemmin koskettava perintö taas on 1.1.2023 toimintansa aloittava hyvinvointialueisiin perustuva sote-malli, jossa kalliin tilalle rakennettiin järjettömän kallis ja johon keskustalainen valtiovarainministeri ei ohjannut tarvittavaa rahoitusta edes perustoimintojen aloittamisen mahdollistamiseksi. Jos oli kunnilla paikoin haasteita saada perusterveydenhoito toimimaan budjetin raameissa, vei kepu asian astetta pidemälle. Siinä missä ennen osa perustason terveydenhuoltopalvelujen järjestäjistä ei pysynyt budjettikurissa, nyt sitä ei tee yksikään. Toisin sanoen, jos aiemmin terveydenhoitopalvelut toimitettiin huonosti ja tappiolla esimerkiksi puolelle Suomen kansasta, nyt tämä ”etuus” on laajennettu koskemaan jokaikistä kansalaista.
Joku voisi todeta, että nyt sosiaali- ja terveysalan yrityksillä on mahdollisuus saada siivunsa kakusta, mutta kiitos keskustan sosialistisiiven, tämäkään ei pidä paikkaansa.
Sekä Helsingissä ja Uudenmaan alueen hyvinvointialueilla, että muualla maakunnissa on nimittäin asetettu kattohinta palvelujen järjestämiselle, jolla palvelun tuottaminen lain edellyttämällä tavalla ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Ja tässä tulee se sosialistikortti: jotta yksityinen palveluntarjoaja saisi jonkin lakisääteisen palvelun tarjota hyvinvointialueella, on tämän tehtävä se halvemmalla, kuin julkinen toimija.
Tämähän tietysti kuulostaa sinänsä ihan oikealta, eli että jos tehostamalla liiketoimintaansa yrittäjä kykenee tosiasiallisesti kilpailemaan julkisen sektorin kanssa, niin sitten tarjoutuu mahdollisuus ”vuolla kultaa” hyvinvointialueen asiakkaiden avulla. Ongelma tässä on se, että lakeja on säädetty siihen malliin, että siinä missä ennen riitti, että yksikössä oli esimerkiksi 0,5 hoitajaa asiakasta kohden, tulee näitä hoitajia nyt olla 0,7. Mutta hinta ei saa nousta.
On siis vain yksipuolisesti ilmoitettu, että sama palvelu, suuremmat vaatimukset ja sama hinta. Lopputuloksena on se, että yksikään yritys ei pysty ihan jo pelkästään inflaation takia (joka muuten laukkaa Suomessakin huolella, kiitos kepulaisen valtiovarainministerin holtittoman velkaralliin perustuvan rahapolitiikan) tähän.
Hyvinvointialue voi tässä tilanteessa nostaa kädet pystyyn ja todeta, että valitettavasti lakisääteistä palvelua ei nyt ole saatavilla.
Miten kävisi yrittäjän, joka syyllistyy toistuviin petoksiin, rakentaa oligarkiaan perustuvan kartellin ja kavaltaa valtion rahaa? Vankilaanhan sellainen yrittäjä heitettäisiin.
Mitkä asiat sitten ovat eniten pielessä?
Yllä olevan, varsin pitkän alustuksen tarkoitus on maalata kuva siitä, miten pääministeripuolueina toimineet puolueet vasemmistosta keskustan kautta oikeistoon ovat toimineet talouden, yrittäjyyden tukemisen ja sitä kautta työpaikkojen mahdollistamisen ja hyvinvoinnin tukemisen hyväksi. Tai oikeastaan pahaksi.
Kuten Liike Nytin vaaliohjelmassakin toistetaan kyllästymiseen asti: Suomessa ei ole ollut talouskasvua 15 vuoteen ja samassa ajassa velkamme on kolminkertaistunut. Tämä ei voi olla yksin laiskojen yrittäjien vika, jotka luovat liian vähän ja liian hitaasti liian matalapalkkaisia työpaikkoja ja ottavat itse liian suurta voittoa yrityksestään suhteessa maksettaviin veroihin ja tekevät liian pieniä investointeja, jotka vauhdittavat liian vähän julkista taloutta.
Tuohon lauseeseen kiteytyvät itse asiassa kaikkien viimeisen 15 vuoden aikana vallassa olevien puolueiden tekosyyt sille todella hankalalle tilanteelle, jossa olemme nyt.
Alla ovat mielestäni tämän hetken suurimmat haasteet yrittäjyyteen liittyen:
- Olematon sosiaaliturva
- Liian suuret riskit työllistämisessä
- Eläkevakuutusjärjestelmän jäykkyys ja kannattamattomuus
1. Olematon sosiaaliturva
Yrittäjä on alisteisessa asemassa palkansaajaan nähden sosiaaliturvan kaikilla osa-alueilla. Kun työntekijä sairastuu, maksaa työnantaja hänen sairauspäivien ajalta palkan ja saa osan takaisin Kelalta sairauspäivärahan muodossa, pois lukien omavastuuosuuden, jonka työnantaja maksaa kokonaisuudessaan. Yrittäjä vastaa kokonaisuudessaan toimeentulostaan sairauspoissaolon aikana ja vastaa lisäksi töiden uudelleenjärjestämisestä tai toimeksiantojen perumisesta ja siitä, että liiketoiminta joko pyörii tai pysähtyy sairastumisen ajaksi.
Tämä on tietysti aivan oikeastikin sitä yrittäjän riskiä ja sen jokainen yrittäjäksi ryhtyvä tiedostaa ja hyväksyy.
Jos työntekijä jää työttömäksi, hän on oikeutettu muiden tukimuotojen puuttuessa työttömyyspäivärahaan ja tarvittaessa täydentävään toimentulotukeen sekä asumistukeen. Jos yrittäjän liiketoiminta muuttuu kannattamattomaksi, hänellä ei niin kauan aikaa, kun hänellä on yrittäjästatus ole oikeutta automaattisesti näihin yhteiskunnallisiin tukimuotoihin. Vasta yritystoiminnan päättyessä esimerkiksi yhtiön purkamiseen konkurssitilanteessa yrittäjä pääsee ”yrittäjän statuksesta” ja on rinnasteinen tavallisiin kuoleviin. Joskin tällöinkin voi vielä päällä olla yritystoiminnan aiheuttamia karensseja kuukausiksi eteenpäin tukien esteenä. Monesti myös yrityksen velat kaatuvat yrittäjän niskaan ja näitähän ei huomioida millään tavalla entisen yrittäjän kokonaistaloustilannetta arvioitaessa.
2. Liian suuret riskit työllistämisessä
Työllistäminen on pienille ja keskisuurille yrityksille monesti edellytys kasvulle, mutta myös merkittävä riski juuri esimerkiksi yllä mainituista syistä. Entä jos käykin niin huono tuuri, että hyvä uusi työntekijä tuleekin sairastuneeksi? Tällöin yrittäjän on paitsi kustannettava omalla työpanoksellaan työntekijän sairauskulujen Kela-korvausten ylittävä summa, myös hoidettava kyseisen työntekijän työpanos. Pahimmassa tapauksessa tämä johtaa siihen, että jotta asiakaskontaktit eivät kärsisi ja kulut pystyttäisiin kattamaan ja lisäksi oma toimeentulo turvaamaan, joutuu yrittäjä yhtäkkiä tekemään kolmen hengen työt yksin.
Suomessa on myös hyvin pitkälle työntekijän markkinat, joita tosin tunkkaisena tuulahduksena 1970-luvulta hallinnoivat ammattiyhdistykset. En ole järjestäytymistä vastaan, mutta ammattiyhdistykset eivät kuluneina vuosikymmeninä ole enää kyenneet etenkään matalapalkka-aloilla oikeasti vaikuttamaan positiivisesti palkkakehitykseen tai parantamaan työolosuhteita merkittävissä määrin. Esimerkkinä ravintola-ala, jossa ainoastaan paikallisella sopimisella – joka onneksi on nykyään mahdollista! – pystyy neuvottelemaan palkan, jolla kasvukeskuksissakin asuen ylipäätään tulee toimeen. Toinen esimerkki on hoiva-ala, jossa taulukkopalkalla kyllä pysyy leivän syrjässä Helsingissäkin asuessa edellyttäen, että lisäksi saa ainakin asumistukea. Yksityisen sektorin hoivayrityksissä taas paikallisesti sovittu palkkataso voi hyvinkin turvata toimeentulon yhden työn palkkatuloillakin.
Muutama teollisuuden alan ammattiyhdistys on toki tunnettu siitä, että sen koko työvoima on lakossa aina muutamia kuukausia vuodesta, jonka jälkeen saadaan aikaiseksi taas hetkeksi sopu riittävien palkankorotusten turvin. Näillä ammattiyhdistyksillä mahdollisuus tähän on, sillä ne ovat suuromistajia esimerkiksi vuokra-asuntokonsernissa, eivätkä joudu muiden liiketoiminnan harjoittajien tapaan maksamaan veroja voitoistaan. Lisää rahaa saadaan kirstuun korottamalla kohtuuttomasti vuokria asunnoissa, joissa taas asuu samaan ammattiyhdistysten keskusliittoon kuuluvan toisen ammattiyhdistyksen matalapalkka-alalla työskenteleviä työntekijöitä, jotka vuorostaan joutuvat nostamaan verovaroin kustannettavia asumistukia saadakseen vuokransa maksettua.
Johtuen riskeista moni yritys valitseekin olla palkkaamatta tai palkkaa vain vähimmäismäärän työvoimaa, joka on ehdoton minimiedellytys toiminnan jatkuvuuden kannalta.
Suomessa 93 prosenttia yrityksistä on alle 10 hengen yrityksiä. Reilusti yli puolet, vuoden 2018 tilastojen mukaan 66 prosenttia, työpaikoista on alle 250 hengen yrityksistä. Olkoonkin, että Suomen 10 suurinta yritystä vastaa 8 prosentista bruttokansantuotteesta, tulee loput 92 prosenttia muualta.
Koska pienet ja keskisuuret yrittäjät ovat tärkeä osa arvoketjua, toimien muun muassa suurimpien alihankkijoina, on täysin perusteltua todella sanoa, että pienet ja keskisuuret yritykset ovat Suomen selkäranka.
Yritysten kasvamisen ei tulisi olla yritykselle tai yrittäjälle itselleen mikään pakollinen itseisarvo, mutta kansantaloudellisesta näkökulmasta työpaikkojen luominen olisi kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Työllistämällä ja jakamalla yritystoiminnan vastuuta laajemmalle yrittäjä voi myös suojella itseään ylityöllistymiseltä, loppuunpalamiselta ja stressiltä.
Nykytilanteessa toisin työpaikan luomisen aiheuttama stressi on monelle, etenkin pienyrittäjälle, suurempi huolenaihe, kuin oma jaksaminen.
3. Eläkevakuutusjärjestelmän jäykkyys ja kannattamattomuus
Jos ehdottaisin sinulle sijoitusta, jossa annat minulle tänään 100 euroa ja sitten saat siitä 30 vuoden päästä takaisin enintään 70 euroa, niin ryhtyisitkö sijoittajaksi?
Aika harva varmaan vapaaehtoisesti lähtisi moiseen ”sijoitukseen”, mutta yrittäjien kohdalla tämä ei ole valintakysymys.
Mediassa on viime vuodenkin aikana toistuvasti keskusteltu siitä, että monet yrittäjät maksavat liian pientä eläkevakuutusmaksua, jonka lopputuloksena eläkkeitä joudutaan verovaroin tukemaan yrittäjien eläköityessä. Harva heristelee sormeaan matalapalkka-alalla ikänsä työskennelleille ihmisille, jotka eläkeellä ollessaan nostavat kansaneläkkeen ohella asumistukea ja täydentävää toimeentulotukea.
On tietysti epäreilua asettaa palkansaajaa ja yksinyrittäjää vastakkain. Lähinnä siksi, että yksinyrittäjä on luonut työpaikkansa itse koko työuransa ajan.
Eläkevakuutusyhtiöt ovat Suomessa pörssiyhtiötä, joiden tarkoitus on sijoittamalla muiden ihmisten (eli eläkevakuutuksia maksavien) rahoja tuottaa mahdollisimman suuria voittoja. Näillä voitoilla kustannetaan toiminnasta aiheutuvat kulut, kuten esimerkiksi toimitusjohtajan palkat ja bonukset: vuonna 2018 Ilmarisen Jouko Pölösen kohdalla 611 634 euroa vuodessa, josta tulospalkkiota siitä riemusta, että sinun sijoittamasi satanen muutamassa vuosikymmenessä muuttu seitsemäksi kympiksi, 72 884 euroa ja Varman Risto Murron kohdalla luvut ovat 827 841 ja 264 120 euroa. Toki herroille maksettiin luontoisetuna lisäksi ylimääräistä eläkemaksua, Ilmarisen Pölösen 126 891 euron vuosittainen ylimääräinen eläke maksetaan, mistäpäs muustakaan, kuin kerätyistä eläkevakuutusmaksuista, joita pienet ja keskisuuret yrittäjät firmaan pakon edessä syytävät. Varman Murrolle vastaava kiva lisäetu oli vuonna 2018 peräti 158 400. Ihan kivat summat ilman, että tarvitsee sitä yrittäjän riskiä itse kantaa.
Eläkevakuutusjärjestelmä on muutenkin melkoinen kummajainen. Pörssiyhtiö, joka voi itse vapaasti valita miten tulonsa käyttää (esimerkiksi maksamalla toimitusjohtajalle yhteensä lähes 900 000 euroa palkkana lisäluontoisetuineen) ja voi lain nojalla vaatia yrittäjiä tämän kustantamaan. Jos yrittäjällä huonosta taloustilanteesta johtuen ei raha riitä eläkevakuutusmaksun maksamiseen, on tämä ”palvelumaksu” suoraan ulosottokelpoinen ja rästiin jääneet maksut myös konkurssiperuste.
Ei ole itse asiassa lainkaan epätavallista, että taloudelliseen ahdinkoon ajautuvan yrityksen kaataa juuri eläkevakuutusyhtiö. Siinä missä muiden velkojien kanssa velkoomusasioista kyllä päästään varsin helpostikin sopimukseen ja esimerkiksi Verohallinnon kanssa on henkilökohtaisen kokemuksenikin mukaan hyvin helppoa neuvotella vaikeistakin lähtökohdista, ei eläkevakuutusyhtiötä kiinnosta meneekö joku firma jossain nurin vai ei. Yleensä suhteessa riittävän suurena velkojana eläkevakuutusyhtiö kuittaa aina lopulta jotain konkurssipesästä, pienempien velkojien, kuten esimerkiksi niiden tavarantoimittajien, joiden kanssa maksusopimuksista oltiin päästy yhteisymmärrykseen, jäädessä nuolemaan näppejään kokonaan.
Miten nämä epäkohdat korjattaisiin?
On tietysti helppo populistin elkein osoittaa sormella virheitä ja syyttää niiden tekijöitä vääristä valinnoista. Mutta jos ei ole tarjolla parempaa ratkaisua, on kuitenkin moinen huulten liikuttelu tuulessa täysin tyhjänpäiväistä.
Alla ehdotuksiani yllä mainittujen epäkohtien korjaamiselle, tai ainakin esityksiä mistä suunnasta ratkaisuja olisi hyvä lähteä hakemaan.
1. Olematon sosiaaliturva
Ensin on tunnustettava asia, joka lienee vaikea sekä sosialisteille, että porvareille: kaikki yrittäjät eivät ole riistokapitalisteja ja patamustia porvareita, jotka pyrkivät hinnalla millä hyvänsä maksimoimaan voittonsa ja tulemaan satumaisen rikkaiksi (jonka jälkeen liiketoiminta voidaan hajoittaa bulvaanien toimesta ulkomaille koska verot Suomessa ovat liian korkeita).
Tämän päivän yrittäjistä, etenkin yksin- ja pienyrittäjistä, merkittävä osa on 2020-luvun työväenluokkaa ja verrattavissa ennemmin käsityöläisiin, kuin 1800-luvun porvari-ideaaliin.
Nämä yrittäjät ovat niitä, jotka mestarina omassa ammatissaan työllistävät ehkä yhden tai muutaman harjoittelijan, joista ajan myötä tulee kisällejä ja lopulta itse nousevat oman mestarinsa tilalle, tämän vetäytyessä ansaitusti eläkkeelle. Noin kaunistellusti. Tosiasiassa moni yksinyrittäjä tekee töitä pienemmällä palkalla, suuremmalla riskillä ja ennen kaikkea huomattavasti pidempään, kuin jos olisivat tehneet samaa työtä palkansaajan asemassa.
Etenkin aloittelevien pienyrittäjien kohdalla on tunnistettava, että tukea toiminnan aloittamisen ohella tarvitaan toiminnan vakiinnuttamiseen. Starttirahat ja muut yritystuet ovat erinomaisia instrumentteja, koulutusten ja erilaisten tukipalvelujen ohella. Mutta ei auta, että ensimmäisen vuoden aikana saa apua. Yrittäjän tilapäiseen alentuneeseen tilauskantaan on oltava resursseja, jotka eivät edellytä yrittäjän ammatista poistumista.
Yrittäjien sosiaaliturvaverkosto on rakennettava siten, että se ohjaa takaisin yrittäjyyteen, ei pois sieltä.
Jokainen tarvitsee jossain elämän vaiheessa hieman ulkopuolista apua ja tukea ja sen vastaanottamisesta ei saa tehdä rangaistusta.
Edellytykset kasvulle ja riskille joutua turvautumaan yhteiskunnan tukiin paranevat yrityksen vakiinnutettua asemansa ja kyettyään palkkaamaan lisää väkeä ylläpitämään kasvun aikaansaamaa hyvinvointia. Täten yksin- ja pienyrittäjän riskiä joutua jatkossa turvautua sosiaaliturviin voidaan merkittävästi parantaa sallimalla sen vastaanottaminen myös yrittäjän ominaisuudessa nykyistä paremmin ja luomalla edellytykset toiminnan maltilliseen kasvamiseen ja vakiintumiseen työpaikkojen luomisen myötä.
2. Liian suuret riskit työllistämisessä
On vihdoin todettava, että dinosaurusten aika on ohi. Yleissitovat alakohtaiset työehtosopimukset ovat menneen ajan perään haihattelua ja ”työväen puolustajina” näyttäytyvien ammattiyhdistysten taantuminen omassa erinomaisuudessaan rypeviksi pienen sisäpiirinsä oman edun tavoittelun kultapossukerhoiksi on myönnettävä.
Ensinnäkin ammattiyhdistysten ja erinäisten liittojen tuottaessa voittoa, on tämä asetettava veronalaiseksi aivan samalla tavalla, kuin muillakin finanssimaailman toimijoilla, aina yksittäisestä kansalaiseta muihin yrityksiin. Voittoa tavoitteleva ay-liike ei ole rinnastettavissa nykymuodossaan aatteelliseen yhdistykseen, eikä sitä täten voi pitää oikeutettuna vapautukseen tuloverotuksesta.
Jokainen työtä tekevä tai tekemätön ihminen saa toki omaa rahaansa lahjoittaa juuri sinne, minne itse haluaa (siis mukaan lukien ammattiyhdistykselle), mutta verovapaata ei moisen rahan kerääminen saa olla.
Ammattiyhdistyksiä ei tietenkään pidä lakkauttaa, sillä ne ovat – parhaimmillaan – tärkeitä asiantuntijaorganisaatioita, jotka tuntevat edustamansa alan ja sillä työskentelevät.
Mutta asiantuntijaorganisaatiot eivät kaipaa verovapautta, eikä niille pidä antaa valtaa, joka niille ei kuulu.
Paikallisen sopimisen kautta voidaan saada aikaiseksi työehtoja ja -sopimuksia, jotka oikeasti kannattavat sekä työnantajaa, että työntekijää. Irtisanomisen helpottaminen esimerkiksi tilanteessa, jossa työntekijä vastuuttomuuttaan aiheuttaa haittaa työnantajalle tai ei suoriudu sovitun mukaisesti työtehtävistään on voitava helpottaa. Yksittäisen työllistävän yrityksen tehtävä ei ole jäädä ikuiseen limboon sosiaalituen maksajan ominaisuudessa henkilölle, jota parhaimmassa tapauksessa ei edes kiinnosta työtä tehdä.
Sosiaaliturvan maksamiseen osallistumme toki kaikki verojalanjälkinemme, mutta sen tilittäminen sitä tarvitsevalle ei voi olla yksittäisen yrityksen vastuulla. Etenkään tilanteessa, jossa tämä tilittäminen on esteenä tehtävistään suoriutuvan työntekijän palkkaamiselle.
Tietenkään ei työntekijän oikeuksista pidä luopua, mutta kokonaiskuvaa on kohtuullistettava. Työmarkkinoiden on aika muuttua myös rakenteiltaan yhtä dynaamiseksi, kuin mitä ne käytännössä nyky-yhteiskunnassa ja enenevissä määrin muun muassa digitalisaation myötä erikoistuessaan ovat.
3. Eläkevakuutusjärjestelmän jäykkyys ja kannattamattomuus
Suomessa yrittäjä ei voi valita miten hänen eläkesäästönsä sijoitetaan, eikä pysty myöskään muuta, kuin sivusta seuraamaan sijoitusten arvonmuutoksia.
On erikoista, että siinä, missä yrittäjän katsotaan olevan aivan päteviä kantamaan vastuun paitsi omasta liiketoiminnastaan, myös työntekijöidensä kokonaistoimeentulosta ja lisäksi heidän edellytetään olevan valmiita maksamaan merkittävän osan paitsi omista, myös työntekijöidensä ja myös muiden kansalaisten eläkemaksuista, heidät on kuitenkin asetettu eläkeyhtiöiden toimesta holhouksen alaiseksi.
Finanssinero yrittäjä pyörittää kyllä vuosikymmenestä toiseen lähes mahdotonta talouspakettia, kerää puskuria, ottaa riskiä, maksaa tappioita ja siinä sivussa tekee kahdeksanpäiväistä työviikkoa, mutta jos hänen pitäisi itse vastata – lakisääteisen – eläkevakuutusmaksuosuutensa sijoittamisesta, yhtäkkiä hän onkin täysin kyvytön ajattelemaan omilla aivoillaan.
Tähän on saatava enemmän valinnanvaraa, mahdollisuuksia ja ennen kaikkea kilpailua.
Suomessa on 4 työeläkeyhtiötä. Ruotsissa niitä on 29.
Ruotsissa tavallinen palkansaajakin pystyy melko pitkälle itse määrittelemään miten, minne ja kenen toimesta eläkesäästöt sijoitetaan. Itselläni on esimerkiksi oma eläkekertymäni* hajasijoitettuna, osan ollessa matalan riskin ja maltillisen tuoton rahastoissa, kun taas osa suuren riskin ja toisaalta myös suuren tuotto-odotuksen rahastoihin. Voin itse vaikuttaa minkälaisissa rahastoissa rahani makaavat, välttäen esimerkiksi epäeettisiä toimijoita. Jos en ole tyytyväinen siihen, miten eläkeyhtiö rahojani hallinnoi, voin siirtää koko potin jollekin 28 kilpailijasta. Kaikesta en tietenkään voi vaapasti päättää, sillä tietty ”lakiosa” säilyy aina maltillisesti sijoitettavana varmistaakseen, että eläkekertymää kuitenkin jatkuvasti muodostuu, tai että se kerätty eläke ainakin säilyy.
*Työskentelin vuosina 2004-2005 Ruotsin lipun alla seilaavalla laivalla
Olkoonkin, että keskivertopalkansaaja tuskin on mikään pörssinero (poikkeuksia tietysti on), uskoisin ammatikseen rahan kanssa tekemisissä olevien – yrittäjien – kykyenevän sijoittamaan omat rahansa ainakin nykyistä järkevämmin.
Eläkettä ei tietenkään voi kokonaisuudessaan jättää yrittäjän vastuulle yksin, mutta nykyisen kalliin YEL-järjestelmän oheen tulisi saada vaihtoehtoja. Yrittäjä voisi tilittää minimisumman vaikka koko yrittäjäuransa ajan eläkevakuutusyhtiöön edellyttäen, että hän hoitaisi omatoimisesti eläkesäästämisen muilla tavoin, sijoittamalla esimerkiksi kansainvälisiin tai kansallisiin rahastosäästöihin. Tietysti ehtona olisi, että rahat myös säilyvät näissä säästöissä, mikä on helppo toteuttaa samalla periaatteella, kuin vapaaehtoiset eläkevakuutukset nykyäänkin toimivat. Minäkin säästän pienen summan kuukausittain vapaaehtoiseen eläkesäästöön, sillä teidän, että Ilmariselta ei aikanaan todennäköisesti sitä 70 euroakaan jokaista maksamaani satasta kohtaan ole tulossa sitten, kun 75-80-vuotiaana minulla on varaa eläkkeelle jäädä.
On epäreilua, että tällä hetkellä, turvatakseen toimeentulonsa eläkkeellä, yrittäjä joutuu maksamaan oman eläkekertymänsä kahteen otteeseen.