Koronapandemian aika osoitti, että vaikka kulttuuria aina korostetaan juhlapuheissa, tosiasiassa se on ensimmäisten asioiden joukossa, josta tingitään kriisitilanteessa.
Väitetysti Winston Churchill olisi viitannut toisen maailmansodan aikana kulttuuriin puolustamisen arvoisena, ”sillä minkä muun puolesta me taistelisimme”. Olkoonkin, että väite lauseesta saattaa hyvin olla jälkikäteen Iso-Britannian sota-aikaisen pääministerin suuhun soviteltu, on siinä kuitenkin aimo annos ideaa. Jos meidän suomalainen kulttuurimme ei ole puolustamisen arvoinen, miksi suomalaisuutta ja suomalaisia ylipäätään pitäisi olla?
Rikkaan kaksikielisen kulttuuriperimämme säilyttäminen ja sen tukeminen tulevaisuuden kehitykseen on tärkeimpiä tehtäviämme ja juuri Suomen, suomalaisten ja suomalaisuuden puolustaminen tarvittaessa aseellisesti ulkoapäin tulevaa aggressiota vastaan on velvollisuutemme kansakuntana. Luonnollisesti sisältä tulevaa rappeutumista vastaankin on suojauduttava ja tätä varten tarvitsemme kulttuurin ohella sivistystä.
Sillä ilman sivistystä kulttuuri menettää merkityksensä myös omiensa parissa. Jos tulevat sukupolvet kasvavat maailmankatsomukseen, jossa lukeneisuutta, sivistystä niin lukeneisuuden, kuin käytännön sivistyksen muodossa ja oman kulttuurinsa ymmärryksenä ei arvosteta, ei arvostusta maamme ja kansakuntamme syvintä olemusta kohtaan voi kasvaa esiin. Tällöin menneiden polvien tekemä työ, kansallissankariemme kulttuuri- ja sivistystyön parissa ja näiden perintöä, sekä tulevien kulttuurintekijöiden ja kansansivistäjien työtä aseinkin puolustaneiden panos valuu hukkaan.
Kulttuuriperimän ja sivistyshistorian puolustaminen ei tarkoita jähmettymistä menneiden aikojen ideaalien varaan, vaan tarjoaa mahdollisuuden kehitykselle ja uuden perimän rakentamiselle. Se luo edellytykset uusien polvien Runebergeille, Sibeliuksille, Sillanpäille, Waltareille, Janssoneille ja Merikannoille.
Leikkaukset sivistykseen kostautuvat aina viiveellä
Sivistyspuolueina esiintyneet vanhat keskusta-oikeistolaiset porvaripuolueet ovat kuluneiden vuosikymmenien ajan tarjonneet ratkaisuksi tiukkoihin taloustilanteisiin sivistykseen ja kulttuuriin kipeästi osuvia leikkauksia. Olkoonkin, että talkoisiin on jokaisen osallistuttava, ei kuitenkaan rahaa pidä säästää sieltä, mistä sen säästäminen on helpointa, vaan sieltä, missä sen säästäminen aiheuttaa pienimmän yhteiskunnallisesta näkökulmasta kokonaisvaltaisen haitan.
Tikkarin vieminen lapselta on helppoa, mutta ei oikein.
Pitkäjänteinen suunnitelma mahdollistaa synergiaedut ja kustannustehokkuuden
Kulttuurin ja sivistyksen satsausten pitkäjänteinen suunnitteleminen mahdollistaa yhteistoimintomahdollisuuksien ja synergiaetujen löytämisen valtiollisen, kolmannen sektorin ja liike-elämän välillä. Valtio ei kuitenkaan voi ulkoistaa kulttuurin ja sivistyksen tukemista säätiöille kokonaan, kuten esimerkiksi pandemian aikaisessa ja jälkeisessä toiminnassa tapahtui. Monella taiteilijalla olisi nälkäkuolema koittanut, jos olisi laskenut valtion avun varaan. Tiedän mistä puhun, menetettyäni esiintymistuloina yli 20 000 euroa, josta valtiolta sain kompensaatiota tasan 0 euroa. Onneksi viime tingassa hätiin tuli säätiörahoitusta, jonka turvin pystyin toteuttamaan vaiheittain taiteellisen projektin (joka valmistuu helmikuussa 2023).
Sekä kriisi- että normaalioloissa taiteen ja kulttuurin tukemisen suunnitelmien tulee olla hyvin suunniteltuja ja tarkkaan mietittyjä, tasa-arvoon pyrkiviä ja tiettyjä taiteilijoita ja ryhmiä tai taiteen- ja kulttuurinaloja suosimattomia. Eurot toimintaedellytyksiin ansaitsee niin modernit performanssi-installaatiot, kuin vakiintunut klassinen musiikki.
Sielun kulttuurin ohella ei saa unohtaa ruumin kulttuuria. Myös liikuntaa ja urheilua on tuettava ja valtiollisten toimijoiden on osattava kohdistaa tukea erityisesti sinne, missä sitä muuten on vähänlaisesti. Vaikka poikien jalkapalloharrastuksen tukeminen on tärkeää, ei sovi unohtaa harvinaisempia lajeja harrastavia, eikä suosia vain yhtä sukupuoliryhmää.
Opetussuunnitelma kuin Bernerin taksiuudistus
Viimeaikaiset opetussuunnitelman muutokset ovat olleet ideologian säväyttämiä ja jälleen kerran omassa erinomaisuudessaan paistattelevat päätöksentekijät ovat syyllistyneet suosimaan oman kädenjälkensä jättämistä asiantuntijoiden suositteleman, maltillisemman menettelyn sijaan. Inkluusio näyttää paperilla hyvältä, mutta kun se väkisin pakotetaan pedagogisesti epäpätevien päättäjien toimesta ammattilaisten niskaan, ei siinä, että lopputuloksessa ei juuri hurraamista riitä, ole mitään ihmeellistä.
Työrauhaa kaipaavat niin aikuiset, kuin lapsetkin. Ja erityisesti työrauhaa ansaitsevat ne, joilla keskittyminen, työskentely tai tehtävien suorittaminen isossa luokassa ovat erityisen vaikeita.
Ryhmäkokojen kasvattaminen erityisesti nuorimpien lasten ikäryhmissä on aina huono idea, jos tavoitteena on kasvattaa lapsia kokemukseen siitä, että yksilölläkin on merkitystä ja että jokainen lapsi ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Ongelma ei ole eurojen riittämättömyys, vaan väärä jakotapa
Erityisesti pienten lasten parissa työskentelevien palkkataso on, kuten hoito- ja hoivahenkilöstönkin vastaava, liian alhainen. Maltilliset palkankorotukset, joilla osoitetaan työn arvostusta ovat oikea lääke erityisesti muodollisesti pätevän henkilöstön tulevaan riittävyyteen. Jos henkilölle, joka on pätevöitynyt tehtäväänsä vuosien opiskelun myötä ja suorittanut korkeakoulututkinnon pohjautuen parhaaseen ja ajantasaisimpaan pedagogiseen osaamiseen, mitä yhteiskunnalla suinkin on tarjottavana, ei vaivauduta maksamaan asiallista korvausta tekemästään työstään, miten tämä voisi kannustaa niitä, jotka ovat työssään jo valmiiksi hyviä pätevöitymään?
Nykyiset monimuoto-opiskelumahdollisuudet, sekä työn ohessa tarjottavat opiskeluratkaisut ovat erinomainen tapa saada pätevöityvää henkilöstöä, mutta porkkanan tulisi olla vielä suurempi ja maistuvampi, jotta alan pitovoima varmistettaisiin.
Euroja yhteiskunnassa kyllä näyttää olevan. Mutta kysymys kuuluu kuinka tärkeä on monikansallisten korporaatioiden Suomen paikalliskonttorien tukeminen miljardein, tai ulkomaisten varustamoiden ulkomaisen työvoiman varassa seilaavien laivojen tukeminen? (Suomen lipun alla ja suomalaisen miehistön voimin kulkevia aluksia on luonnollisesti tuettava huoltovarmuussyistä.)
Ammattilaiset tietävät poliitikkoja paremmin
Opetussuunnitelman uudistuksessa tietyissä seikoissa ammattilaisten, eli opettajien, näkemykset pääsivät kyllä esiin. Uudessa opetussuunnitelmassa, oli kyseessä varhaiskasvatuksen, perusopetuksen tai toisen asteen opetussuunnitelma, on paljon hyvää. Kuitenkin, kun säästöjä kustannuksiin etsittiin, haettiin niitä juuri romuttamalla hyvää pohjaa: pakottamalla esimerkiksi erityistä tukea tarvitsevat oppilaat suuriin ryhmiin ”integroitavaksi”, jolloin kaikki osapuolet kärsivät: tukea tarvitseva lapsi, muut oppilaat ja opettajat.
Jos meillä ei ole varaa tarjota tarkoituksenmukaisia olosuhteita, sellaisia, joita joka päivä lapsia opettavat huippuammattilaiset edellyttävät, onko syytä edes arvuutella miksi Viro ampaisi Suomen ohi PISA-tuloksissa?
Kaksikielinen maa monine vähemmistökielineen
Suomi on perustuslain mukaan kaksikielinen ja koska tämä on fakta, on täysin turhaa miettiä ruotsin kielen olemusta tai olemista maassame. Sitä vastoin, on aika vihdoin herätä myöntämään, että vielä vuonna 2023 maamme vähemmistökieliryhmät elävät alistetussa asemassa. Maamme on Euroopan ainoan alkuperäiskansan koti, emmekä vieläkään osaa myöntää saamelaisten oikeutta kultuuriseen itsenäisyyteen.
Saamelaiskäräjälainsäädäntö on saatava kuntoon heti. Mitä tulee tulkintoihin siitä, kenet tulisi laskea saamelaiseksi ja kenet ei, ei tämä kysymys voi olla ei-saamelaisten päätäntävallan alaisuudessa. Kielellis-kulttuuriset vähemmistöryhmät maassamme ansaitsevat tulla nähdyksi ja kuulluksi. Keskustan toiminta paikallispolitiikan tekemisestä saamelaisten itsemääräämisoikeuden kustannuksella on kaiken arvostelun alapuolella.
Meidän on osattava olla ylpeitä kaksikielisten enemmistöperinteidemme ohella myös maamme alkuperäisväestön rikkaasta kielellisestä ja kulttuurisesta perinnöstä.