Suomen 21 hyvinvointialuetta aloittivat virallisesti toimintansa 1.1.2023. Sosialistihallituksen väkisin runnoma soteuudistus oli ehdottomasti tarpeen tehdä, mutta valitettavasti hyvinvointialuemallia rakennettaessa mentiin jälleen kerran ideologiat edellä. Keskusta osasi jo soteuudistuksen suunnitteluvaiheessa ennakoida lähestyvää loppuaan Suomen suurimpiin lukeutuvien puolueiden joukossa, minkä vuoksi se epätoivoisin keinoin yritti sementoida valtansa maakuntiin jatkossa. Saavutetuista eduista luopuminen ei tietenkään koskaan ole helppoa, mutta ikävää on, että päätöksiä tehtiin ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella, ei sen hyväksi.
Kalliin ja huonosti toimivan tilalle vielä kalliimpi ja vielä huonommin toimiva
Asiantuntijat ovat koko ajan todenneet, että 21 hyvinvointialuetta on liian paljon ja se tulee johtamaan paitsi liian raskaaseen byrokratiaan myös siihen, että osa hyvinvointialueista tulee muodostumaan niin pieniksi, etteivät ne tule selviämään lakisääteisistä tehtävistään. Liike Nyt ehdotti omana mallinaan soteuudistukseksi niin ikään asiantuntijoiden suosimaa mallia, jossa viiden yliopistosairaalan ympärille muodostettavat erikoissairaanhoidon osaamiskeskukset täydentyvät kuntayhtymien tarjoamalla perustason terveyden- ja sairaanhoidon palvelujen kanssa. Aluekeskusten koordinoinnissa olisi myös nykyistä paremmin voitu huomioida pelastustoimen vaatimat paikalliset lisäresursointitarpeet, jotka nyt täytäntöönpannussa soteuudistuksessa on käytännössä sivuutettu kokonaan.
Rahaa palaa, mutta palvelut heikkenevät
On täysin selvää, että taloutta balanssiin ei tule yksikään 21 hyvinvointialueesta saamaan määräaikaan, vuoteen 2025 mennessä, sillä jokainen alue tulee tekemään tappiota ainakin vuosina 2023-2024. Tämä tullee koskemaan myös Pohjois-Savon hyvinvointialuetta, kun budjetin ulkopuoliset kulut realisoituvat.
Koska ennaltaehkäiseviin palveluihin budjetoidut varat ovat täysin riittämättömiä, tulee loppulasku siirtymään entistä pidemmälle tulevaisuuteen ja muodostumaan tähtitieteellisen suureksi. Perusterveydenhuolto ei kykene hoitamaan asiakas- ja potilassumaa, jolloin päivystyksestä tulee perustason hoidon kiireapulainen ja resursointi vaativammasta hoidosta sidotaan sellaisten potilaiden hoitoon, joiden ei tilansa puolesta edes pitäisi olla sairaalassa.
Ennen vuodenvaihdetta tämä realisoitui jo Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella, kun Espoon Jorvin sairaalasta päivystyksestä käännytettiin ambulansseja pois, kun ei vain yksinkertaisesti ollut kapasiteettia ottaa vastaan lisää potilaita. Jonot olivat pahimmillaan vuorokausien mittaisia. Kuten valtaapitävät ovat luvanneet: vuoden vaihtuessa mikään ei tule muuttumaan, tämäkään epäkohta ei toisin sanoen ole korjaantumassa mihinkään suuntaan.
Hoitoon entistä myöhemmin, entistä sairaampana ja entistä huonommalla paranemisennusteella
Nykyinen tilanne, johon eivät auta hoitajamitoitukset – päinvastoin, sillä yksiköitä suljetaan ja potilaat lähetetään päivystykseen, jos ei henkilöstömäärät riitä lakisääteisiksi – tulee tulevien vuosien aikana tätä menoa kiihtyvää tahtia heikkenemään. Pienemmän vaivan kanssa ei hoitoon päästä, mikä johtaa vaivojen kroonistumiseen ja pahimmassa tapauksessa hengenvaaraan.
Suussa tikittävä aikapommi
Esimerkiksi suuinfektiot jäävät hoitamatta, sillä hammaslääkäriaikoja ei monin paikoin ole koko vuodelle 2023 saatavilla ja järjestelmän jäykkydestä johtuen akuuttienkaan infektioiden toteaminen ja hoitaminen antibiootein ei onnistu yleislääkärin vastaanotolla (jolta kaiken järjen mukaan pitäisi löytyä osaaminen kudosinfektion toteamiseksi). Toisaalta, lääkäriajatkin ovat kiven alla ja resurssit hoitojonojen purkamiseksi palvelusetelein yksityisen puolen toimijoiden avulla ovat alimitoitetut jokaisella hyvinvointialueella.
Huono suun terveys on hyvin tyypillistä esimerkiksi mielenterveyspotilailla ja -kuntoutujilla ja pitkäkestoisena se altistaa paitsi hampaiden putoamiselle, myös yleisemmin infektion leviämiselle muualle kehoon. Pahimmassa tapauksessa lopputuloksena on yleinen verenmyrkytys ja kuolema.
Luukulta luukulle pompottaminen ei ole vähenemässä, vaan lisääntymässä
Koska hyvinvointialueiden suorittavan tason toiminnot ovat aliresurssoidut, ei yksinkertaisesti ole rahaa hoitaa kaikkia vaivoja ja potilaita. Tämä johtaa siihen, että esimerkiksi mielenterveysongelmien kanssa kamppailevat, jotka joten kuten pärjäävät, ohjataan kolmannen sektorin (vapaaehtoistyön) toimijoiden pariin. Mielenterveysyhdistykset ympäri Suomen tekevät mittaamattoman arvokasta työtä, mutta vapaaehtoisvoimin ja Veikkausvaroin kustannettaville ja lahjoitusvarojen varassa toimiville yhdistyksille ei voida ulkoistaa hoitotyötä. Tällä hetkellä monen mielenterveyskuntoutujan arki on kuitenkin juuri tämän kaltainen: paikallisen mielenterveysyhdistyksen tarjoaman vertaistuen ansiosta pysytään joten kuten toimintakuntoisena ja hengissä, mutta koska lääketieteellisesti validi tuloshakuinen kuntoutus puuttuu, kuntoutujasta tulee hyvinvointiyhteiskunnan väliinputoaja, joka tilastoissa näkyy joko työttömänä tai eläkeläisenä. Vaikka potentiaalia ja halua kuntoutua työkykyiseksi olisikin.
Tiukassa taloustilanteessa pitäisi ymmärtää, että tarvitsemme enemmän veronmaksajia, emme vähemmän. Siksi investoinnit mielenterveyskuntoutujien voinnin parantamiseksi ja kuntoutumiseksi edes osatyökykyiseksi ovat äärimmäisen tärkeitä myös kansantaloudellisesta näkökulmasta – inhimillisestä puhumattakaan.
Jotain tarttis tehdä…
Ensinnäkin on otettava lusikka kauniiseen käteen ja todettava, että hyvinvointialuemalli ei toimi. Tai itse asiassa ennen sitä vielä sanottava ääneen se, mikä on ilmeistä: alueiden rajojen määrittely ja väestöpohjaan pohjautuva aluerajaus on tehty puhtaasti poliittisen ideologian lähtökohdista.
Vain vallalla on väliä – hoidosta viis!
Ensinnäkin Pirkanmaan hyvinvointialue on maamme suurin, vaikka Uudellemaalle olisi hyvin voinut luoda vain yhden hyvinvointialueen nykyisen neljän sijaan. Miksi näin on?
Siksi, että Pirkanmaan sisältäessä paitsi Tampereen kaupungin, myös riittävän monet ympäryskunnat, on kokonaisvaltainen keskustapuolueen edustus alueen sisällä riittävä. Näin kepu varmistaa, että sillä on sananvaltaa myös Tampereen kaupungin asukkaiden arkeen, vaikkei puolueella kaupungin ”muurien” sisäpuolella juuri ole. Jos Uudestamaasta olisi tehty yksi hyvinvointialue – mikä olisi ollut järkevää, sillä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri (HUS) oli valmiiksi olemassa organisaationa, ei olisi tarvinnut, kuin eriyttää Helsinki siitä ja vaihtaa nimi – ei kepulla olisi ollut mitään sananvaltaa koko Uudellamaalla.
Nykyjärjestelmän synnyttivät keskustan, kokoomuksen ja rkp:n lehmänkauppa
Koska keskusta tietää, että Helsingissä sillä ei ole kahta sanaa sanottavana, oli kuitenkin tärkeää päästä osalliseksi metropolialueen päätöksentekoa, etenkin, kun enenevässä määrin on alkanut näyttää siltä, että pääsyä tuleviin hallituksiin ainakaan kovin varmasti ei voida taata. Puoluekannatus Uudenmaan alueella on jakautunut yhtäältään kokoomus- ja rkp-vetoiseksi Itä- ja Länsi-Uudellamaalla, kun taas Keski-Uudellamaalla kepulla on vielä toistaiseksi jonkin verran jalansijaa kehyskunnissa. Vantaa on pitkälti sosialistien hallussa ja kokonsa puolesta se olisi aiheuttanut liian suuren riskin Keski-Uudenmaan alueeseen liitettynä.
Koska kokoomus ja rkp niin ikään halusivat luonnolliset monopolit (mikä oli hyväksyttävissä oleva ehto sille, että kepu ”saa” Keski-Uudenmaan), ei Vantaata voitu liittää myöskään Itä- tai Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueisiin. Tästä syystä Kerava ”uhrattiin” ja luotiin täysin keinotekoinen Vantaan ja Keravan hyvinvointialue, jolla ei ole sen kummemmin maantieteellis-historiallisesti, kuin väestöpohjaltaan mitään erityistä pohjaa ja syytä. Näin kuitenkin saatiin aikaiseksi riittävällä suurella ruotsinkielisellä vähemmistöllä varustetut Itä- ja Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueet kokoomuksen ja rkp:n leikkikentäksi, kun taas Keski-Uudenmaan hyvinvointialue on kepun ”vipuvarsi” valtakunnanpolitiikkaan ja osoitus siitä, että keskustallakin on sananvaltaa ”Hesoissa”.
Mikä ratkaisuksi?
Kun toiminta hyvinvointialueilla hiljalleen saadaan toimivaksi – esimerkiksi osa henkilökunnasta tulee joutumaan odottamaan tietokoneitaan jopa maaliskuuhun asti – on aloitettava viipymättä toimenpidesuunnitelman laatiminen alueiden yhdistämiseksi.
Suomen hyvinvointialuejärjestelmä in memoriam 2023-2024
Seuraavan hallituksen tulee lakkauttaa nykyinen byrokraattisesti liian raskas hyvinvointialuemalli yhdistämällä olemassa olevat alueet suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Ehjän korjaamiset, joita on tehty muun muassa ajamalla alas toimiva ruotsinkielinen vaativa erityisen tuen kuntayhtymä Kårkulla, tulee mahdollisuuksien mukaan purkaa ja palauttaa aikaisempien, toimivien mallien mukaiseksi.
Hallinnollisesti tämä tulee tarkoittamaan virkojen yhdistämisiä ja valitettavasti etenkin ylemmän johtoportaan osalta päällekkäisien virkojen lakkauttamista. On järjenköyhää että yhdessä osassa Suomea hyvinvointialuejohtaja voi vastata lähes 530 000 ihmisen sote- ja pelastuspalveluista (Pirkanmaan hyvinvointialue), kun taas vastaava väestöpohja toisaalla jaetaan sama väkimäärä kolmeen osaan (Itä-Uudenmaan, Keski-Uudenmaan ja Vantaan ja Keravan hyvinvointalueet) samalla, kun pääkaupunki jätetään kokonaan uudistuksen ulkopuolelle.
Vaikka itsekin olen Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen varavaltuutettu, kyseenalaistan tarvitaanko oikeasti yhteensä 2758 valtuutettua ja varavaltuutettua päätöksiä tekemään? Etenkin, kun ainakin Länsi-Uudenmaan hyvinvointalueella käytännössä kaikki tärkeät päätökset tehdään aluehallituksessa, jossa yhdellä puolueella (kokoomus) on luonnollinen monopoli enemmistön muodossa. Miten tämä laajentaa demokratiaa on ainakin itselleni mysteeri.
Kehityshankkeet jäihin ja rahat ennalta ehkäisevään hoitoon ja perustason palveluihin
Liike Nytiä on kritisoitu kurjuuden jakamisesta, esimerkiksi johtuen siitä, että puolueemme vuoden 2023 varjobudjetti sisälsi kolme kertaa suuremmat leikkaukset, kuin vaikkapa kokoomuksen ja perussuomalaisten vastaavat. Tämä johtuu siitä, että oikeistopuolueet eivät ole rehellisiä budjeteissaan, vaan jättävät mainitsematta olemassa olevia kustannuksia. Todellisessa tilanteessa tällainen budjetti ei tietenkään menisi läpi, sillä ei kuluja voi vain päättää olla mainitsematta – eivät ne silti mihinkään poistu.
Sotesektorilla tehdään tärkeää kehitystyötä ja on luonnollisesti paljon hankkeita, joihin on syytä satsata. Tämän hetken hoitokriisitilanteessa on kuitenkin maltti valttia. Uusiin hankkeisiin ja kokeiluihin ei yksinkertaisesti ole rahaa laittaa nyt. Käynnissä olevaa työtä ei tietenkään pidä pysäyttää, mutta vähäiset varat on allokoitava sinne, missä niitä (kirjaimellisesti) kipeimmin tarvitaan: perustason palveluihin ja ennaltaehkäisevään hoitoon.
Tämä koskee niin somaattisten, kuin psyykkisten vaivojen hoitoa.
Alipalkatun hoito- ja hoivahenkilöstön palkkatason korjaaminen ykkösprioriteetti
Silläkin uhalla, että tämä tuomitaan vaalipuheeksi, totean sen silti: hoito- ja hoivahenkilöstön sekä avustavissa tehtävissä toimivan työvoiman palkkatason korjaus ihmisarvoiselle tasolle ja työn raskautta vastaavaksi on tehtävä viipymättä. Jos lainarahaa on johonkin laitettava ja velkaa otettava, tulee se raha myös käyttää oikein. Hoitajien palkkakysymys on ratkaistava kerralla kuntoon ja alan vetovoiman korjausliike tehtävä viipymättä.
Kolmannen sektorin toimijoiden kansanterveyttä edistävä toiminta tunnustettava rahoituksen muodossa
Monet esimerkiksi somaattisia sairauksia sairastavien henkilöiden tukiyhdistykset sekä mielenterveysyhdistykset ympäri maan tekevät äärimmäisen tärkeää työtä. Kuten yllä mainittu, vastaavat monet näistä yhdistyksistä käytännössä tärkeimmästä hoitoon rinnastettavasta kontaktista tilanteessa, jossa julkinen sairaudenhoito sakkaa.
Tämä työ on tunnustettava kansanterveyttä edistävän toimintana ja rahoituspohja vahvistettava nykyistä pitkäkestoisemmin rahoituslupauksin.
Ei ole minkään toimijan edun mukaista, että merkittävä osa työpanoksesta yhdistyksillä menee seuraavan vuoden rahoitusta kasaan raapiessa. Tai että määrärahoja myönnetään parin vuoden sykleissä. Tärkeää työtä tekevien kolmannen sektorin toimijoiden on voitava vakiinnutettuaan toimintansa saada rahoitus kerralla vaikka kymmeneksi vuodeksi, jotta myös kehitystyötä voidaan tehdä päivittäistoimintojen ohella. Kansanterveyttä edistävä toiminta tulee rahoittaa budjettimenoista.